|
|
|||
|
02.07.2007 - 11:28
Toimistossamme on töissä pelkkiä naisia. Työpaikkana tämä on tavanomaisen toimistomainen, paitsi jos jollakulla tai kaikilla on paha päivä, PMS, huonosti nukuttu yö takana, parisuhdehuolia, työkiireitä, paineita tulevasta lomasta/viikonlopusta/palaverista/raportin kirjoittamisesta. Tarkemmin sanottuna aika usein täällä ollaan akkamaisen monimutkaisia ja palavereissa voi mennä kolme tuntia ilman yhtä ainoaa päätöstä. Tänä kesänä kaikki on toisin.
Ikkuna miehiseen työtoveruuteen on tässä silmieni edessä. Esimieheni palkkasi minulle nörtin kesäksi. Olen sähköisessä työyhteydessä häneen, sillä rakennamme tämän kesän yhdessä verkkosivustoa (sallinette nörtti-nimikkeen käytön, sillä se on tässä tapauksessa enemmän ammattinimike kuin haukkumasana). Kaikki toimistotädit ovat kesälaitumilla, joten olemme kahdestaan. Tästä asetelmasta saisi hyvän Regina-kesänovellin - idean saa vapaasti pölliä - mutta pitäydyn nyt tapahtuneissa faktoissa. Kommunikointi nörttini kanssa ei ole aina hirveän helppoa: "pitäisi tehdä näkymä tuohon solmuun, lohkoihin pitäisi saada sisällönhallintavalikko, voisitko päivittää luokkien termilistat"-tyyppistä jorinaa on välillä hankala suomentaa. Nörttini on kuitenkin hyvin pitkämielinen ja jaksaa selittää samat asiat moneen kertaan, mikä helpottaa nörttihommien syy-seuraussuhteiden seuraamista. Konkreettisen nörttihomman lisäksi olen oppinut temppuja, joilla nörtteily sujuu paremmin: laatunörtti pitää paljon venyttelytaukoja (luonnollisesti sähköisen apurin, Workraven tahdissa), juo riittävästi kahvia (koneen ääressä, ei kahvihuoneessa) ja nauraa julkaisualustan bugeille (voi *lol*). Mitä tästä opimme? Tuskin mitään kovin ihmeellistä, mutta itselleni kokemus on ainutkertainen. Sähköinen työtoveruus on minulle uusi juttu. Kommunikaatio nörtin kanssa on ollut suoraviivaista, selkeää, yksinkertaista ja riittävää, eikä meidän ole tarvinnut pohtia asioita toisaalta-toisaalta-toisaalta. Päätöksiä tehdään parin kysymyksen pohjalta tyyliin "No, tehdään näin". Miehekästä! 01.02.2007 - 14:34
Olen päässyt urallani siihen pisteeseen, että opettelen hakemaan, löytämään, karsimaan ja suodattamaan nettisivuja, joista on projektini näkökulmasta hyötyä. Yleensä ystäväni herra Google on aika pettämätön, mutta nyt hakusana "mediakasvatus" sen sijaan tuottaa lähinnä tuttua höttöä, jota olen jo vanhasta muistista kerännyt talteen. Minulla on kuulkaa kadoksissa sellaiset sivut, jotka tuottaisivat esimerkiksi keskiverto alakoulun opettajalle ahaa-elämyksen: "Kas näin alankin toteuttamaan mediakasvatusta omassa luokassani". Aika monella sivulla nimittäin todetaan, että tässä on sivut, johon koottu tosi paljon tietoa siitä ja tästä, ole ystävällinen ja ala valikoida sisälmyksistä niitä sisältöjä, jotka saattaisivat olla hyödyllisiä sinulle ja oppilaillesi.
Olen ainakin itse niin laiska, että haluan sisältöni kolmella klikkauksella ja mahdollisesti vielä paperitulosteena. Jos olisin 20-päisen alakouluikäilauman opettaja ja minulla olisi teini-ikäisiä lapsia, laiska mies ja hillitön asuntolaina, haluaisin tuon materiaalin vielä vähemmillä klikkaamisilla. En ihmettele, että ihmiset turhautuvat näihin loputtomiin sivustoihin! Muistan joskus törmänneeni sellaiseen sivuun, johon joku kiltti atk-opettaja oli listannut netistä ladattavat ilmaiset kuvan-äänen-tekstin- ja ties minkä-käsittelyohjelmat ja suomentanut käyttöohjeet oheen. Tällaisista sivuista haaveilen. Toivo ei ole vielä mennyt. Nyt takaisin googlaamaan... 21.11.2006 - 10:46
En muista, milloin kuulin ensimmäisen kerran otsikossa mainitun lausahduksen. Se kuulosti näihin päiviin asti hauskalle, tiedättehän, nörtti syö pitsaa ja juo kokista, rapsuttelee kylkiään ja irkkaa alasti nahkatuolilla. Se mielikuva oli vaan kerta kaikkiaan niin loistava, että naurahdin ainakin sisäisesti, kun näin sen jossakin kontekstissa. 18.09.2006 - 13:07
Opettajille median tunkeutuminen kouluihin ja opetussuunnitelmiin osana yhteiskuntakasvatusta on ollut kova paikka. Miksi viihteellinen kulttuuri tunkee koululaitoksiin ja pakottaa ne sopeutumaan muuttuvaan maailmaan? Olen kuullut heidän myös väittävän, että mediaa ei voi opettaa, kun se on niin vaikea ja uusi asia. Etenkin internet- ja pelikasvatus on mahdotonta, eiväthän opettajat pelaa pleikkaa tai laita profiilia myspaceen. Mitä enemmän asian kanssa painin, sitä lähemmäs perimmäisiä kysymyksiä olen tullut ja sitä enemmän varmistunut siitä, että vanhat totuudet pitävät paikkansa - oli konteksti virtuaalinen pelimaailma tai maalaisyhteiskunta 1900-luvun alussa. Tämä rohkaisuksi opettajille ja oikeastaan muillekin, keitä uusi maailma uusine kujeineen vähän oudoksuttaa. Tee toisille niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän Älä usko ennen kuin itse näet ja koet (älä usko aina silloinkaan) 10.08.2006 - 10:38
Kaikki tietää sen pelin, jossa istutaan isoon rinkiin ja joku kuiskaa toisen korvaan jonkun lauseen, lause kiertää supattamalla korvasta korvaan ja kun se päätyy alkuperäisen lauseen kuiskaajan korvaan, lauseparka on muuttunut kovasti alkuperäisestä. "Minulla on uusi hieno polkupyörä" muuttuu hilpeästi "Pimu laosin eno olkukyrä"ksi. Peli on nimeltään Rikkinäinen puhelin. Yhtymäkohtia oikeaan elämään on helppo löytää: "Sit ku Sari sano, että Mari oli kertonu, et Mira oli puhunu siitä Siralle ja Sira oli sit kertonu Sarille et Mari oli kertonu" - tätä naisellista jankkausta siitä, kuka on mitäkin milloinkin puhunut ja (kuinka liioitellen) olen kyllä harrastanut itsekin. Lopuksi on aina vaikea sanoa, kuka oli aloittanut kaiken ja mihin tapahtumaketju päättyi. Olen huomannut, että elämme tällaisessa rikkinäisen puhelimen yhteiskunnassa siitäkin huolimatta, että Nokia on maamme lippulaiva ja jokaisella tuntuu olevan taskussa uutuuttaan hohtava uusi simpukkamalli. Tieto ei nimittäin kulje. Ja jos kulkee niin se kulkee päättömästi minne sattuu, joutuu vääriin käsiin, tietoa vääristellään ja muunnellaan. Lisäksi tässä maailmassa luvataan tiedottaa ja sitten vahingossa unohdetaan tiedottaa tai jos tiedotetaan, niin sitten tiedotetaan väärin. Tiedotus on kyllä vaikea asia. Minulle on luvattu tiedottaa useampi viikko sitten tekstiviestillä pankista, että Visa-korttini on saapunut ja sen voi sieltä hakea. Koska uskon vielä ainakin kotimaisten yritysten ja erityisesti pankkien tiedotushaluun ja lupauksien pitoon, olen odotellut viestiä. Tänään en sitten jaksanut enää odottaa vaan soitin asiakaspalveluun. Ilmeisesti korvaan kuiskattu "Muista ilmoittaa Anniinalle kun hänen korttinsa on saapunut" on muovautunut matkalla muotoon "En kyllä muista, että kenen vastuulla se on, jos Anniinan kortti saapuu. Ehkä joku siitä muistaa hänelle kertoa". Se on sitä arkipäivän rikkinäistä telefoonia, se.
|
|||